Haluan tässä vaiheessa tuoda julki perusolettamukseni, jonka mukaan tosi-tv on yksi vastuullista yhteiskuntaa ja tervejärkistä arvomaailmaa rapauttavista voimista ja että sen katselu sellaisenaan ei sovellu kenellekään itseään arvostavalle ihmisolennolle.

Perusteluina voitanee mainita ohjelmamuodon ammottava musta-aukko mitä tulee älylliseen haastavuuteen saati taiteellisiin ansioihin. Parhaimmillaan tosi-tv on tilannekomiikkaa, joskin useimmiten tahatonta sellaista. Katsojan aivokapasiteettia lähinnä pilkkanaan pitävän typerät kopioformaatit, joissa missit kilpailevat matojen syömisessä, tavikset piereskelyssä tai iskelmälaulajat poniratsastuksessa eivät juuri tuo kotisohville kummoisia ahaaelämyksiä. Oivaltamisen ilo on kaukana, kun katsoo jo kolmannen kerran kuinka rumat ja oudot äänestetään pois sovinnaisten ja mediaseksikkäiden tieltä.

Lisäksi tosi-tv:ssä on ilmiönä yksi erityisen vastenmielinen piirre: saumaton yhteistyö kansalllisen juorumedian kanssa. Iloisen vääristynyt idols-sirkus tuottaa pikkujulkkiksia kuin makestehdas suklaapukkeja ja iltapäivälehtien lööppitekstit kirkuvat lisää vettä myllyyn. Levikit kasvavat, samoin katsojamäärät. Kaikki hyötyvät? Oma asema median kuluttajana kuitenkin jostain syystä mietityttää.

Televisiotarjontaahan on toki kiitettävästi tosi-tv:n tuollapuolekin. Ei ole pakko tuijottaa samaa kuin kaikki muut mutta sen verran kyseinen ohjelmamuoto saa tilaa muissa viestimissä, ettei sen hallitsevuutta voi mitenkään kiertää. Kukaan ei voi päättää katsojan puolesta, mitä tämä olohuoneeseensa päästää. Niin iltapäivälehdet kuin muukin media ovat kuitenkin aihevalinnoillaan luomassa kuvaa siitä, mikä on kiinnostavaa juuri nyt. Olisikin mielenkiintoista nähdä, mitä tapahtuisi jos lööpit jonain päivänä pursuaisivatkin YLEn tulevan lauantaiaamun keskusteluohjelmasta. Lisääntyisivätkö katsojamäärät räjähdysmäisesti?

Oikeastaan vastaus kysymykseen on jo tavallaan saatu. TV1:n Tuusulan kirkosta lähettämä sunnuntainen aamuhartaushan sai tuhansia lisäsilmäpareja Jokelan kouluammuskelun siivittämänä. Lienee turhan yksisilmäistä väittää äkillisen suosion kokonaan johtuneen lööppivyörytyksestä tai tirkistelynhalusta. Mutta olisiko asioilla kuintenkin edes jonkinmoinen yhteys?

Tosi-tv:n puolustajat löytävät turhauttavan usein puolustuksekseen viihteen-käsitteen. Nokunsenytvaanonhyvääviihdettä- kommentteja satelee tasapuolisesti niin BB-faneilta kuin Idols-addikteilta. Ymmärrän toki aivot narikkaan -perustelun. En kuitenkaan vielä ole saanut vastausta siihen, miksi juuri tosi-tv on paras keino tähän hommaan. Onhan olemassa paljon muitakin kulttuurimuotoja, joiden äärellä ei tarvitse olla aivot viimeiseen asti pingottuneina ja tuntosarvet vastaanottoasennossa.

Oma vastaukseni kysymykseen on, että tosi-tv on helposti lähestyttävää: sen kuluttaminen ei vaadi sosiaalista saati fyysistä aktiivisuutta kuten esimerkiksi teatteriin, konserttiin tai näyttelyyn meno.  Lisäksi television katselu on nykyihmisellä lähestulkoon sisäänrakennettua. Kun pienestä saakka tottuu saamaan kaiken tarpeelliseksi kokemansa informaation valmiiksi saneltuna ja kuvitettuna, ei ole ihme, että esimerkiksi lukeminen tuntuu turhan vaativalta touhulta.

Vastenmielisintä realityhömpässä lienee kuitenkin sen tirkistelyulottuvuus. Ihmisiä kun nyt vain sattuu kiinnostamaan, mitä naapuri tai potentiaalinen sellainen omalla ajallaan puuhaa. Uteliaisuus sinänsä taitaa olla niin kulttuuri- kuin luonnesidonnaista mutta tietyillä aineksilla höystettynä halvalla tuotettu törttöily neljän seinän sisällä saa itse kunkin kurkottamaan kiiluvasilmäisesti kohti vastaanotinta. Tällaista massareaktiota vastaan tekee mieli taistella. Tulee halu avata ikkuna ja huutaa ohikulkijoille, että ei se Big Brotherin eka tuotantokausi ollut ensimmäinen kerta ihmiskunnan historiassa kun seksiä harastettiin. Silti en ole vielä tähän mennessä näin kertaakaan menetellyt. Satuinpahan jopa seuraamaan kyseistä tuotantokautta...